“Koen maalaamisen vapauttavana, eräänlaisena terapiana, jossa puran sisäiset kasaumani. Maalaaminen on seurannut kulkuani aina lukiosta lähtien. Olen säilyttänyt sen visusti henkilökohtaisena reviirinäni. Se on merkittävä vastapooli varsinaisen työskentelyni kurinalaiselle pyrkimykselle.”
Raimo Utriainen, 1980
Utriainen debytoi maalarina ennen arkkitehtuurin ja kuvanveiston opintojaan ja palasi maalaamisen pariin uudelleen 1980-luvulla. Värikylläiset ja vahvasti ekspressionistiset maalaukset ovat täydellinen vastakohta veistosten pidättyvyydelle. Ne ovat joskus remakan äänekkäitä, joskus aistillisia tai ironisia. Ne on usein maalattu nopeasti ja spontaanisti, yhdellä istumalla.
Maalaukset ikään kuin päästävät katsojan veistosten luoman ankaran julkisivun taakse ja paljastavat Utriaisen toisen minuuden. Tai ainakin ne muistuttavat siitä, että taiteilija vain harvoin on ihmisenä täysin teostensa kaltainen. Utriaisen pitkäaikainen ystävä ja työtoveri, arkkitehti Juhani Pallasmaa on kuvannut hänen luonteensa vastakohtaisuuksia, pikkutarkkuutta ja suurpiirteisyyttä, keskittymiskykyä ja rauhattomuutta, jotka näkyvät selvästi hänen taiteessaan.
Sisäisistä ristiriidoista huolimatta Utriainen oli johdonmukainen modernisti, jonka esikuvien katkeamaton linja kulki Egyptin ja etruskien taiteesta kubistien kautta konstruktivismiin. Myös ekspressionistina hän oli modernisti, jonka maalauksilla on ilmeisiä yhteyksiä abstraktin maalaustaiteen pioneereihin. Wassily Kandinskyn varhaisten improvisaatioiden ohella hän näyttää katsoneen esimerkiksi Frantiçek Kupkan orgaanisia ja musikaalisia värifantasioita.
Utriainen luonnehti maalauksiaan ”päiväkirjoiksi” ja painotti niiden yksityistä, ”terapeuttista” luonnetta. 1980-luvun näyttelyt osoittavat kuitenkin, ettei hän halunnut niiden jäävän työhuoneensa kätköihin. Hän oli innostunut maalaamisen tarjoamasta vapaudesta ja haaveili eräässä vaiheessa jopa veistäjän työkalujensa vaihtamista siveltimiin.
On kiinnostavaa, että suuri osa Utriaisen maalauksista syntyi 1980-luvulla, uuden ekspressiivisen maalaustaiteen vuosikymmenellä. Utriainen oli tuohon aikaan tunnustettu modernistisen kuvanveiston uudistaja ja myös kansainvälisesti tunnettu. Saattaa kuitenkin olla, että postmodernin vuosikymmenen salliva henki houkutteli hänet esittämään toisen, siihen saakka tuntemattoman puolen itsestään. Samalla hän maalauksillaan osoitti olleensa ajan hermolla, vaikka useimmat kyllä huomasivat tämän vasta jälkikäteen.
Timo Valjakka
