Anni Puolakan teosten materiaalisuus ja näkökulma syntyy usein suhteessa ihmiskehoon. Keho on mukana materiaalina muiden joukossa, muiden osana, niihin reagoiden ja niistä riippuvaisena. Aiheiden lähestymistapa on luonteva, rento ja luottamuksellinen, mikä tukee hyvin teosten pohtivaa luonnetta. Teokset eivät sulje pois kiusallisia, seksuaalisia tai paradoksaalisia tunteita, suhteita tai näkemyksiä ja ne vastaavat ajankohtaiseen tarpeeseen huomioida ja sisäistää ihmiskehon elollisuus ja sen syvät riippuvuussuhteet muuhun olevaan.
Puolakan materiaaliin nojaava työskentely laajentaa kuvanveiston käsitteitä kohti ilmaisultaan moninaisempia ja monimediallisempia, usein esityksellisiä ilmenemismuotoja.
Hän testaa töissään elokuvallisia ja dramaturgisia metodeja, heijastaen niitä eri medioihin ja taiteen tekemisen traditioihin, hakien näin yhä liukuvampaa ja mediasta riippumatonta pohjaa omalle tekemiselleen. Teokset myös syntyvät usein dialogisen tai kollektiivisen prosessin tuloksena, jossa tekijyyden ja yksilöllisen äänen rajat hämärtyvät.
Puolakan teoksissa ei ole yksiselitteisen suoria merkityssuhteita. Hän heijastaa tekemiseensä todellisuuden juuri sellaisena kuin sen useimmiten koemme; kerroksellisena, monimutkaisena ja varsin sotkuisena.