Antti Immonen

Pidän veistosten tekemisestä, joten päivittäin unohdan tekeväni työtä. Nautin käsillä tekemisestä ja uusien tekniikoiden ja menetelmien oppimisesta valtavasti. Ideat uusiin juttuihin syntyvät usein työskentelyn yhteydessä. Teosteni valmistamiseen kuluu aikaa viikoista vuosiin. Yhden teoksen valmistumisen aikana muotoutuu ajatuksia uusiin teoksiin, ja aloitankin niitä ennen ensimmäisen valmistumista. Työn alla on siis aina useita teoksia, mistä on seurannut eräänlainen ketjureaktio – ideoita, joita haluaisin kokeilla, syntyy aina enemmän kuin on aikaa niiden toteuttamiseen.

Olen kokeillut monia kuvanveiston tekniikoita ja materiaaleja. Usein ”valinnan” takana ovat banaalisti olleet resurssit ja käytännöllisyys. Tekotapani on aina ollut rakenteleva, joten puusta ja teräksestä tekeminen on ollut minulle luontevampaa kuin esimerkiksi kiven veistäminen. Kaksikymmentä vuotta sitten, heti taidekoulun jälkeen, aloin käyttää puuta ja kierrätysmateriaaleja, koska muuhun ei ollut rahaa. Teräsmateriaaleja olen käyttänyt koko ajan enemmän ja puu on jäänyt. Viime vuosina olen valmistanut teokset enimmäkseen ruostumattomasta teräksestä. Pidän sen ulkonäön kliinisyydestä ja ehdottomuudesta. Se on sopinut aiheisiini, joko suoraan tai sitten se on ollut kiinnostavassa kontrastissa sisällön kanssa.

En mielelläni korjaile jo kerran tekemääni ja palaa vanhoihin veistoksiini. Aikaisemmin, kun työstin paljon puuta, ongelmana oli teosten nopea rapistuminen, varsinkin jos niitä joutui säilyttämään kylmissä varastoissa. Joka näyttelyä varten niitä pitää olla korjailemassa. Teräksestä, alumiinista tai pronssista valmistetut teokset ovat helpompia, kerran valmiiksi tehty pysyy sellaisena huomattavasti pitempään.

Tilaustyöt täytyy suunnitella hyvin. Budjetit eivät ole olleet kovin suuria projekteissa, joissa olen ollut mukana, joten vaatii huolellisuutta saada raha riittämään. Jos teos vaatii alihankkijoiden käyttämistä, tarkoista suunnitelmista saa tarkat kustannusarviot. Toisaalta on paljon nautinnollisempaa tehdä teoksia näyttelyihini. Kenellekään ei tarvitse esittää luonnosta valmiista teoksesta ja tehdä kirjallista sopimusta siitä, mitä on tulossa. Voin muuttaa veistosta kesken kaiken, kokeilla ja testailla vapaasti – teokset mutatoituvat, jakautuvat ja yhdistyvät prosessin aikana.

Yritän aistia vaiheen, jossa teoksen jatkaminen ei enää ole tarpeen. Se on vaikeaa, koska en pysty näkemään tai tajuamaan teoksiani ikään kuin muiden silmin ennen kuin aikaa on kulunut vähintään kuukausia.